Ikääntyneen ihmisen toimintakyvyn arviointi ja ylläpitäminen ovat keskeisiä ikääntymispolitiikan tavoitteita. Tavoitteiden saavuttaminen voi kuitenkin olla hankalaa, jos käsitykset toimintakyvystä ja kuntoutuksesta eroavat eri toimijoiden välillä. Vilhelmiina Lehto-Niskala tarkastelee väitöskirjassaan toimintakyvyn ja kuntoutuksen käsityksiä ympärivuorokautisen hoidon asukkaiden, heidän perheenjäsentensä sekä hoitajien näkökulmasta.

Ikääntyneen ihmisen toimintakyvyllä ja siihen liittyvillä toiminnoilla kuten toimintakyvyn arvioinnilla ja kuntoutuksella on keskeinen rooli sekä ikääntymispolitiikassa että ympärivuorokautisen hoidon järjestämisessä. Siksi ei ole aivan yhdentekevää, mitä toimintakyvyllä ymmärretään. Kun toimintakyvystä puhutaan paljon ja sen ylläpysymistä pidetään yhtenä tärkeimpinä tavoitteista, on hyvä kysyä, mitä toimintakyky oikeastaan on? Mitä toimintakyvyn ylläpitämisellä tavoitellaan? Tarkoittaako hyvä toimintakyky hyvää elämää ja arvokasta vanhuutta? Onko hoito silloin laadukasta, kun toimintakykyä kyetään ylläpitämään tai jopa parantamaan? Onko hoito epäonnistunut, jos ikääntyneen ihmisen toimintakyky heikkenee? Nämä kysymykset ovat erityisen mielenkiintoisia ympärivuorokautisen hoidon kohdalla, sillä ympärivuorokautisessa hoidossa asuu jo lähtökohtaisesti toimintakyvyltään heikentyneitä ihmisiä ja tiedetään, että elämän loppuvaiheessa toimintakyky edelleen heikkenee.

Väitöskirjassani kysyn, miten ikääntyneen ihmisen toimintakyky ja kuntoutus ymmärretään ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa. Vastatakseni tähän kysymykseen olen haastatellut ympärivuorokautisen pitkäaikaishoidon asukkaita, heidän perheenjäseniään sekä siellä työskenteleviä hoitajia. Ikääntyneen ihmisen toimintakyvyn kokonaisuuden hahmottamisessa tärkeässä roolissa ovat ihmisen itsensä sekä hänen läheisensä arviot toimintakyvystä ja avuntarpeesta. Keskeisessä asemassa ovat myös hoitotyöntekijät, joilta odotetaan objektiivista toimintakyvyn arviointia ja toimintakyvyn tukemista.

Tulokset osoittivat, että toimintakyky ja sen tukemiseen tähtäävät toiminnot ovat ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa monitulkintaisia ja osittain epäselviä. Hoitajien puheessa asukkaiden toimintakyky oli abstrakti ja moniulotteinen ilmiö, mutta sillä tarkoitettiin myös konkreettisia päivittäistoimintoja kuten liikkumista ja hygienian hoitoa. Asukkaiden puheessa toimintakyky esiintyi laajempana ilmiönä. Asukkaat puhuivat päivittäisten toimintojen lisäksi näkemisestä, kuulemisesta, piirtämisestä ja television katselusta. He myös liittivät toimintakyvyn osaksi elämänkulkua. Kuntoutus nähtiin tärkeänä osana ympärivuorokautista hoitoa, mutta sitä oli hankala määritellä. Hoitajat kuvasivat kuntoutuksena kuntouttavaa hoitotyötä, jota he kertoivat toteuttavansa laajasti osana päivittäistä työtään. Asukkaat taas eivät kokeneet hoitajien toimia kuntoutuksena, vaan kuntoutusta odotettiin muilta ammattilaisilta kuten fysioterapeutilta.

Tutkimuksessani havaitsin, että ikääntyneen ihmisen toimintakyky määrittyy yhtäältä hoivapolitiikan ja sen sanaston ja toisaalta hoidon arjesta nousevien realiteettien kautta. Kun toimintakyvystä puhuttiin hoivapoliittisena asiana, se liitettiin aktiivisuuteen sekä hoidon ja sen laadun mittaamiseen. Toimintakyky kuitenkin hahmottui erilaisena, kun siitä puhuttiin osana ympärivuorokautisen hoidon arkea. Tällöin haastateltavien puheessa korostuivat elämän mielekkyys, vuorovaikutus, elämänkulku ja hoidon niukat resurssit.

Hoitajien työssäjaksaminen on ollut jo pitkään huolen aiheena, ja tilanne on ollut erityisen huolestuttava koronaviruspandemian aikana. Hoitajien jaksaminen ja vanhustyön vetovoimaisuus on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua. Tutkimukseni mukaan hoitajat työskentelivät yhtäältä poliittisten ja organisaation tavoitteiden ja toisaalta hyvän hoidon ideologian välillä. Hyvään hoitoon liitettiin läsnäolo ja vuorovaikutus asukkaiden kanssa. Keskeinen kysymys on, miten hoitotyön organisoinnissa voisi huomioida nämä eri tekijät ja miten turvataan riittävät resurssit, jotta kohtaamista ja vastavuoroisuutta korostava hoitotyö on mahdollista. Tällainen hoito tukee myös asukkaiden toimintakykyä. Ympärivuorokautisen hoidon suunnittelussa ja järjestämisessä onkin tärkeää huomioida paitsi poliittiset tavoitteet ja keinot myös hoidon arjen realiteetit ja edellytykset.

Ikääntyneen ihmisen toimintakyvyn arviointiin ja ylläpitämiseen liittyvien tavoitteiden ymmärtäminen, konkretisoiminen ja saavuttaminen on vaikeaa, jos käsitteet ovat epäselviä tai eivät vastaa käytännön työssä vallitsevia käsityksiä ja arvostuksia. Toimintakykyyn liittyvässä sanastossa kokemukselle, sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja hoidon jatkuvuudelle olisi saatava vahvempi asema.

Tutkimukseen voit tutustua tarkemmin täältä: https://trepo.tuni.fi/handle/10024/133478

Vilhelmiina Lehto-Niskala
Sh, Th, TtM (väit.), tutkija
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta (terveystieteet), Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö (CoE AgeCare) ja Gerontologian tutkimuskeskus (GEREC)
Tampereen yliopisto
vilhelmiina.lehto-niskala@tuni.fi