Istun lueskelemassa tärkeää paperia, valtakunnallista ikäohjelmaa.
Miten kauan onkaan tiedetty, että väestö vanhenee kaikkialla maailmassa. Mieleeni piirtyy hetki, kun ministerikollegani Marjatta Väänänen, tuo ponteva ja osaava nainen, lähti Wieniin YK:n ensimmäiseen ikääntymisen maailmankongressiin – tämä tapahtui vuonna 1982. Toivoimme koko maailman heräävän huomaamaan vanhojen ihmisten merkityksen yhteiskuntien voimavaroina. Toisin kävi, kului kaksikymmentä vuotta, ennen kuin maailma taas löysi toisensa ikääntymisen äärellä Madridissa vuonna 2002. Joka vuosi on sittemmin toimitettu YK:lle raportti Suomen vanhan väestön tilanteesta.
Nykyinen ikäohjelma kurottaa vuoteen 2030
Hienoa on, että ikäohjelmamme työ on vastuutettu monelle ministeriölle. Vanheneminen ei tosiaan ole yhdenkään ministeriön yksinoikeus, vaan vaikuttaa kaikkialla. Nurinkurista sen sijaan on, että vanhat ihmiset itse eivät ole olleet mukana tekemässä tätä ohjelmaa. Järjestöjä on tietenkin kuultu, mutta se on eri asia.
Kun VALLIsta tuli vuonna 2016 suurimman kansainvälisen ikäjärjestön, HelpAgen jäsen, meillä on ollut sanansija sen tärkeissä papereissa. HelpAgen tavoitteissa korostuu tänään Voice! Ääni! Vanhojen ihmisten oma ääni on saatava kuuluviin. Vanhojen on päästävä vaikuttamaan suoraan asioihin, jotka koskevat heitä/meitä ja yhteiskuntaa. Suomen ikäohjelmassa vanhojen ihmisten, vaikkapa vanhusneuvostojemme tai järjestöjen suoraa osallisuutta ei ole ollut eikä ääni vielä kuulu riittävästi.
Miten vanheneminen nähdään?
Ohjelman lähtökohtana on, että ”ikä sinällään ei tuo ihmiselle toimintakyvyn rajoitteita, mutta monet ikääntymisen myötä lisääntyvät sairaudet lisäävät niitä…”
Jäin tätä miettimään. Väite on ensiksikin ristiriitainen; miten sairaudet lisäisivät rajoitteita, joita ei sanottu tulevan. Toiseksi – minusta se on epätosi. Vuodet ovat tehneet minusta, lastenpsykiatrista, vanhenemisen kokemusasiantuntijan. Viisas anoppini tapasi kuvata vanhenemistaan lähestyessään 90. ikävuottaan sanoen ”minua riisutaan”. Tunnistan tämän: vanhetessaan menettää monta ominaisuuttaan. Joillakin ei ole merkitystä, kuten ihon kimmoisuudella, mutta toiset tuntuvat arkielämässä. Tulee väistämättä hitaammaksi ja kömpelömmäksi, menettää ketteryytensä yhtä lailla kuin mielensä joustavuuden, asiat alkavat helposti ajatuksissa jumittaa. Kaupan kassalla hermostuu itse, kun pitäisi sormillaan selvitä nopeasti korttiensa, kukkaroidensa, kassiensa ja ostostensa kanssa, keittiössä ”multitaskaus”, monitoimisuus ei enää suju, vaan kattila palaa pohjaan sillä aikaa, kun hoitelee pyykkejä. Lyhytmuisti pätkii, vaikka se ei johdu muistisairaudesta, eikä väärästä ruokavaliosta, eikä liikunnan puutteesta.
Ikäohjelman uusi käsite on ”ikäkyvykkyys”. Nyt rakkaat ystävät, meidän pitää antaa sisältö tuolle sanalle. Ikäkyvykkyys ei voi olla kaksikymppisen kyvykkyyttä, vaan meidän vanhojen ihmisten omaa kykyä hallita arkipäiväämme yhtä lailla kuin juhliamme. Lähtekäämme joukoin antamaan näytettä ikäkyvykkyydestä ja sen suuresta merkityksestä yhteisölle, vaikka se olisikin nuoria hitaampaa tahdiltaan.
Vappu Taipale
VALLIn entinen puheenjohtaja
HelpAge Internationalin hallituksen jäsen