Jäin työttömäksi naisvalta-alalta keski-iässä. TE-keskuksen ammatinvalintapsykologi testasi vahvuuteni ja suositteli vielä uuden tutkinnon opiskelemista – testitulosten mukaan tekniikka olisi alaani. Tein kuitenkin tutun kaavan mukaan ja jätin yhteishaussa hakemuksen viiteen naisvalta-alan tutkintoon. Varttia ennen haun sulkeutumista psykologin ääni korvassani käski vielä kuudenneksi laittamaan yhden tekniikan alan tutkinnon. Tekniikka olikin ainoa, johon pääsin sisään. Muistelin hakeneeni bioinsinöörin tutkintoon, mutta ei, se olikin hyvinvointi- ja terveysteknologian insinöörin tutkinto. Ala kiinnosti minua kyllä yhdestä syystä: koen ettei iäkkäiden lähtökohtia riittävästi oteta huomioon tekniikkaa kehitettäessä – tähän asiaan haluan päästä vaikuttamaan!
Hyvinvointi- ja terveysteknologian insinööriksi
Olen nyt vajaat neljä vuotta tahkonnut koulussa koodikieliä paljon hitaammin kuin 20-vuotiaat kurssikaverini. Olen kysynyt rasittavuuteen asti tyhmiä kysymyksiä. Olen loistanut kyllä tenteissä, mutta ollut hidas omaksuja aina, kun ollaan uusiin tietoteknisiin laitteisiin tai ohjelmiin tutustumassa. Luulin lapsena olevani ”tyypillinen oppija”. Nyt olen päässyt rooliin, jossa enemmän koen ”erilaisen oppijan” tuntemuksia.
Kun minulle neljäntenä opintovuonnani tarjoutui tilaisuus päästä harjoittelijaksi Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLIn Ikäteknologiakeskukseen, se tuntui lottovoitolta. Olen nyt sen asian keskiössä, josta alkuperäinen motiivini lähteä alalle syttyi. Minulle ovat jo tuttuja termit anturi, sovellus, QR-koodi, selain, palvelin, AR ja VR. Ennen tekniikan alan opintojani en tuntenut muun muassa näiden sanojen merkitystä. Ehkä vastaavat termit ovat vieraita myös muille ummikkokeski-ikäisille tai ikääntyneille. Itseni ikäinen opettajakin koulussani kutsui sovellusta vielä vanhahtavasti sovellutukseksi.
Harjoittelija yrittää ymmärtää
Ikäteknologiakeskus on poikkeuksellisen verkostoitunut toimija. Olen ollut mukana useammassa verkoston etätapaamisessa. Yritän järjestää päässäni järjestöjä, jäsenjärjestöjä, verkostoja, toimijoita, yrityksiä, yhdistyksiä ja yksittäisiä asiantuntijoita kokonaisuudeksi, jonka ymmärtäisin. Välillä sama henkilö pulpahtaa puhujaksi eri yhteydessä kuin missä alun perin hänet näin.
Koulussa ajattelin, että minä kun täältä tulen, niin muutan tämän Seikan, että ikääntyneiden asemaa teknologian käyttäjänä aletaan huomioida. Ikäteknologiakeskuksen toimintaan tutustuttuani selvisikin, että tätä ’seikkaa’ on tehty jo pitkään ja perusteellisesti. Paitsi että uusinta tietoa kerätään aktiivisesti, niin tietoa ja ideoita myös muhitutetaan yhteisöllisesti. Tutkimusta alalla tehdään, ja suunnitelmia ikääntyneiden arjen helpottamiseksi nykykeksintöjen avulla on koko ajan vireillä.
Miten voisi tuntea olonsa kotoisaksi uuden tekniikan kanssa?
Omaan tuttavapiiriini kuuluu ikääntynyt 88-vuotias nainen. Omainen hankki hänelle palvelun, jossa kotihoidon hoitaja tablettitietokoneen välityksellä muistuttaa häntä lääkkeiden ottamisesta ja kyselee kuulumiset. Kun näin palvelun ensimmäistä kertaa hänellä käytössä, olin ihastunut. Mutta vanhus itse kertoi, ettei pidä palvelusta. Hän ei omasta mielestään voi enää vapaasti lähteä kauppaan, kun ei tiedä, yrittääkö kotihoito tabletilla tavoittaa häntä kauppakäynnin aikana. Hän koki palvelun ikävällä tavalla kontrolloivana.
Tämä hiukan vanhuksen oman valinnan ohi tuotu digiratkaisu ei näytä istuvan hänelle luontevasti. Hän ei tunne oloaan kotoisaksi sen kanssa toimiessaan. Hän on kyllä omasta halustaan hankkinut television, puhelimen ja mikroaaltouunin ja käyttää niitä mielikseen – tekniikka sinänsä sopii hänelle. Mutta tablettiyhteys ja sen kytkeytyminen vieraan ihmisen kohtaamiseen, siinä on jotain vanhukselle vierasta. Mitkä ovat niitä olennaisia eroavaisuuksia, jotka laittavat tablettiyhteydenoton vanhuksella ikävien asioiden luokkaan, kun taas televisio ja mikroaaltouuni menevät kotoisten asioiden lokeroon?
Tekniikkavastainen – tekniikkamyönteinen
Ennen kuin hieman vahingossa solahdin IT-tutkinnon opiskelijaksi, olin jokseenkin tekniikkavastainen. Minulla oli paljon kokemuksia siitä, että liian usein tietokonetta käyttäessäni jotain kaatui, tietoa katosi tai tulin täysin neuvottomaksi sen suhteen, miten pääsen jatkamaan lukkiutuneesta tilasta. Harjoittelijana Ikäteknologiakeskuksessa olen saanut näkymän kaikkein uusimpiin tulevaisuuden avustaviin tekniikoihin; siihen, mitä kaikkea on jo kehitetty – esimerkiksi robotit tai ohjelmistot, jotka aistivat käyttäjän aikeita ja tarpeita. Näihin ei voi olla ihastumatta. Kun kierrän arvioimassa kiertävän teknologianäyttelyn, eli Konstikopan, esittelyä ikäihmisille, niin aika moni näyttelyn laite on alkanut ’puhua’ minullekin: Miksi Merja olet niin pitkään tehnyt arjen asioita vaivalloisella tavalla; jos sinulla olisi minut, moni arjen toimi olisi paljon miellyttävämpi ja sulavampi.
Haluan silti olla uskollinen vanhalle tekniikkavastaiselle minälle, jotta pystyn eläytymään niiden housuihin, joilla on sama asenne. Minulle vastarannan kiiskeydessä on kyse tärkeästä itseilmaisusta: ”tältä minusta tuntuu”, ”minutkin pitää nähdä”. Lupa jumittua jääräpäisesti omaan negatiiviseen asenteeseensa on tärkeää, koska sen taustalla on tarve siitä, että valinnan tein minä, ylitseni ei kävelty.
Mutta mahdollisuus saada hyvää arkeensa, sitäkään mahdollisuutta ilman ei kenenkään tulisi jäädä! Oma jääräpääkynnykseni ylittyi, kun laitteiden kätevät ominaisuudet alkoivat imeä puoleensa. Minut salakavalasti vedettiin kynnyksen yli. Mikä muu voisi tehdä saman? Mitä keinoja keksisi, kun eläytyy siihen, että kynnyksen toisella puolella on ihminen, joka ei tahdo ja jolle on tärkeää olla tahtomatta? Pitääkö olla salakavala? Lempeä? Puhutella totutusta poikkeavalla tavalla?
Merja Leisti, hyvinvointi- ja terveysteknologian opiskelija